Tämä on minulle tosi tyypillistä toimintaa. Aloitan suuren innostuksen vallassa jotakin uutta, mikä tuntuu omalta ja hyvältä -ja lopetan sen melkein saman tien, koska se ei enää tunnu omalta ja kivalta. Jostakin syystä palasin tänne nyt ja jatkosta ei tiedä vielä kukaan. Katsotaan miten käy.

Vuosi on ollut elämäni kummallisin. Olen tehnyt tyhmyyttä, järkeviä päätöksiä, täysin merkityksettömiä valintoja ja purjehtinut näiden välillä kaikissa mahdollisissa tunnetiloissa. Lyhyesti voisin sanoa, että käytin avioliittoni ehkä pahimmassa kuopassaan, meinasin kuolla talven liian pitkiin työrupeamiin ja aloin odottaa kolmatta ja varmaan myös viimeistä biologista lastani. Tiuhti ja Viuhti kasvoivat talven aikana hirveästi ja jopa Viuhti on näyttänyt merkkejä jonkinlaisen älykkyyden syntymisestä aivokuorilleen. Elokuun lopussa pojat saavat pikkuveljen, olkoon hän nyt sitten tässä vaiheessa vaikka Tuutikki. Lapsen tekonimi on virallisesti edelleen Thelma, koska jollakin alitajuisella tasolla ehkä kuitenkin toivoimme herra Y:n kanssa saavamme lapsikatraan päätteeksi tytön. Olisi ollut jotenkin mielenkiintoista nähdä, onko eri sukupuolia erilaista hoitaa ja kasvattaa. Ultrassa mitään ei kuitenkaan jäänyt arvailujen varaan, sen verran selkeästi kuvissa killuivat pikkuruiset kivekset jalkojen välissä. Ja näin jälkeenpäin sanoen, en ole ikinä ollut niin iloinen kuin tuossa ultrassa, nauroimme herra Y:n kanssa niin, että lapsivedet tekivät hyökyaaltoja; tottakai meille tulee poika!

Nyt olen siis paksu kuin virtahepo. Ärsyttää se, etten osaa nauttia raskaudesta vaan oma ulkonäkö tuntuu vastenmieliseltä ja ennen kaikkea hankalalta. Ja tällä en suinkaan tarkoita sitä, että tuntisin negatiivisiä tunteita lastani kohtaan, vaan ainoastaan kyllästymistä tähän odottamiseen. Eräs kollegani puki sen sanoiksi juuri kuten tarkoitan: jokaisen raskauden myötä pitäisi oikeastaan saada oikeus yhden kuukauden lyhenemiseen raskausajasta. Tämä raskaus menisi siis ohi pari kuukautta vähemmällä paksuudella, mistä olisin tosi onnellinen.