Tänä kesänä tuntuu kuluvan tuota ihmeellistä parannusvoimaa sisältävää, tarralla toimivaa eliksiiriä. Olen jo oppinut tarkistamaan ovesta poistuttaessa, että laukussa on avainten ja rahapussin lisäksi paketti hoitovälineitä mukana -ja melkein joka reissulla niitä on myös tarvittukin.

Pojillani on siis pystyssäpitoaine melko vähissä. Kaatuilua edesauttaa myös se tosiasia, että perheessäni tämä kesä on myös ensimmäinen skeittiramppikesä ja vammat polvissa, kämmenissä ja kyynärissä ovat asiaankuuluvat. Joojoo. On meillä olemassa ne suojat juuri noihin kyseisiiin paikkoihin. Ja kypärätkin löytyy, mutta tervetuloa vaan pakottamaan ne lasteni ylle, jos haasteita kaipaatte. Ja joojoo: kyllä minun omakin auktoriteettini riittäisi tuohon pakottamiseen, mutta kun minä en oikeasti pidä asfaltti-ihottumaa kuolettavana sairautena. Omat polveni ovat tänäkin päivänä järkyttävän arpikududoksen valtaamat muistona lapsuuden temmellyskesistä  (ja itse kaaduin aina hiekalle, jolloin ihon alle pakkautui kaupanpäällisinä myös läjä pikkukiviä). Joku palstanpitäjä kirjoitti sen kerran mielestäni tosi osuvasti: kun omassa lapsuudessa hengenlähtö oli joka päivä hiuskarvan varassa, niin nykylasten suurin trauma on ihon jääminen pyöräilykypärän klipsun väliin. Tuota minä en omille lapsilleni halua.

Yhden heikkouden -tai tässä tapauksessa käyttäisin kyllä sanaa järkevyyden- olen kyllä itsestäni löytänyt. Pelkään niin paljon lasteni hukkumista, että saan lähes paniikkikohtauksen, jos he menevät lähellekään satamaa ilman pelastusliivejä. Tämä on joku ihme jäänne savolaisen maakravun synnyinhistoriasta, meilläpäin kun järvet tuppasivat olemaan niin matalia, etttä niihin sai ihan tosissaan yrittää hukuttautua sitä halutessaan. Lisäksi en tosiaankaan luota omiin pelastajantaitoihini, vaan tiedän, että minä en saa ketään satama-altaan pohjasta ylös. Siinä hommassa ei paljon laastaripaketti auta.

Tähän listaan lisään itselleni muistoksi vielä kesän toistaiseksi omituisimman lapsivamman. Eilen Viuhti onnistui nimittäin työntämään peukalonsa metallisen puistonpenkin ritilöiden väliin niin, ettei poikaa meinattu saada enää ollenkaan irti penkistä. Tilanne oli kaikesta itkusta ja parusta huolimatta jo silloin tosi koominen ja en usko, että se olisi voinut kellekään muulle edes tapahtua, kuin meidän Vili Viuhtiselle. Onneksi ja avuksi tilanteeseen löytyi sattumankaupalla äipän magic-käsilaukusta (sieltä laastareiden vierestä) juuri ostettu pullo body shopin hierontaöljyä, jolla onnistuin liukastamaan pikkupeukaloa sen verran, että se saatiin nykäistyä irti puistonpenkistä.

En muista, milloin olisin tuntenut niin pakahduttavaa rakkauden tunnetta, kuin tuon tapahtumaan jälkeen, kun itkuinen kolmevuotias pitelee peukkuaan ja katsoo suoraan silmiin: "äiti, voitaisko nyt halata?"