Syksy on imaissut minut taas tänäkin vuonna surutta sisäänsä. Oikeasti minä ihan pidän tästä vuodenajasta, mutta tuo positiivinen vire koskee lähinnä sitä valoisampaa puolta, jossa mukana on väriä, aurinkoa ja uuden aloittamista.
Tämä pimeämpi puoli onkin sitten ihan takapuolen tuntumasta.
Olen järjettömän väsynyt. Työt pursuavat totaalisesti yli hallinnanrajojeni ja perheelle ei kertakaikkiaan ole tarpeeksi aikaa. Minulla on tänä vuonna 31,5 viikkotuntia, mikä tarkoittaa siis 8,5 ylityötuntia joka viikko koko vuoden ajan. Nuo vielä menisivät, mutta kun tuon lisäksi pitäisi oikeasti ehtiä viettää aikaa niiden nuorten kanssa. Pitäisi ehtiä hymyillä ja kuunnella ja kannustaa ja rajoittaa. Pitäisi ehtiä raportoida koteihin ja tarjota olkapäätä sinnekin päin silloin kun väsyneellä äidillä ei kertakaikkeen ole ketään muuta kelle itkeä. Olen saanut ihanaa kiitosta välittämisestä ja kyllähän tuolla palautteella aina saa itselleen lisää voimaa, sen myönnän. Mutta mikään kiitos ei poista sitä tosiasiaa, että kun istun työpäivän jälkeen autoon, minulla surisee päässä ja tuntuu melkein siltä, että voisin pyörtyä siihen paikkaan pieneksi hetkeksi.
Kotona on onneksi ihan totaalisen toinen maailma. Lapset ovat niin ihania, että melkein pakahdun rakkaudesta, kun niitä katselen. Kotona yritän jättää työt kokonaan mielestäni ja keskittyä vain poikiin. Ihme kyllä, yleensä voimat riittävät ihan hyvin koko illan puuhailuun, mutta jyskyttävä väsymys iskee heti, kun jäbät simahtavat sänkyihinsä. Minä varmaan nukahtaisin lattialle tai pöydän ääreen sekunnissa, jos antaisin periksi tuossa vaiheessa.
Mutta sitten, iltaisin klo 21 ja sen jälkeen minä haluaisin vielä hetken aikaa jaksaa olla myös vaimo ja ihana nainen. Se olisi paljon mukavampaa kuin olla mustarinkulasilmäinen zombie, joka jaksaa vaan istua luhistuneena sohvalla. Siitä olennosta on kyllä ihanat naiset kaukana.