Eilen oli mummun hautajaiset ja reissu osoittautui aika rankaksi. Kyllä minä tietysti omat itkijänaisen taipumukseni tiesin jo etukäteen, mutta jotenkin en osannut ennakoida niitä kaikkia syitä, mitkä itkua aiheuttivat.
Hautajaiset olivat pienet, paikalla olivat vain sisarukseni (joita ei perheen mittakaavalla laskien ole mitenkään vähän), äiti ja isä, täti ja tädin mies sekä kourallinen sukulaisia, jotka olivat minulle täysin tuntemattomia. Mummun arkku oli halvin mahdollinen, mutta näytti jotenkin klassisen kauniilta kappelin valaistuksessa. Suvun ihana taitelijatäti oli lähettänyt paikalle keraamisen enkelin, jonka laitoimme arkun päälle. Siitä se katseli meitä surupukuisia ärsyttävän rauhallisen ja kaikkitietävän näköisenä, mutta kuitenkin tosi kauniina.
Vielä muutamia minuutteja ennen tilaisuuden alkua naureskelimme sisarten kanssa ihan normaaliin tapaan. Minusta tuntui jopa tosi kivalta olla siellä, koska näemme toisiamme niin harvoin ja jälleen näkeminen on aina ihanaa. Mutta heti, kun kanttori päästi ensimmäiset sävelet uruistaan ja näin, miten äidin selkä edessäni alkoi hytkymään nyyhkytyksistä, muistin, että itkujuhlathan nämä olivatkin. Myös nuorin sisareni ja siskontyttöni repesivät itkuun vierelläni.
Minä en oikeastaan itkenyt sitä, että mummu kuoli. Enkä sitäkään, että en omaa tyhmyyttäni koskaan tutustunut paremmin mummuun. Minä itkin ihan omiani.
Ensinnäkin itkin sitä, että äiti suri äitinsä kuolemaa ja väkisinkin mietin itseäni siihen samaan asemaan. Minulla on iso suku, jossa ei minun elämäni aikana juurikaan olla kuoltu, joten tiedän, että tästä se sitten pikkuhiljaa alkaa. Minä itkin ja itkin ja mietin mielessäni, että millähän perusteella niitäkin vuoronumeroja sitten jaetaan, mennäänkö ikäjärjestyksessä vai tehdäänkö poikkeuksia. Minulla pyöri päässä kaksi lausetta lasten virrestä: suojaa äitiä ja isää, heille elinpäivää lisää. Ja sillä itkunsekaisella minuutilla minä ehkä ensimmäistä kertaa tajusin, mitä siinä laulussa tarkoitetaan.
Toiseksi itkin papin sanomisia. Tai ehkä paremminkin taas niitä ajatuksia, jotka niistä lähti. Pappi lohdutti surevia sillä tutulla ajatuksella, että jonkain päivänä me taas kaikki kohtaamme siellä toisella puolella ja kaikki on taas hyvin. Mutta entä jos ei tavatakaan? Entä jos kuoleva yksinkertaisesti lakkaa olemasta ja se vain tiputetaan kylmään ja uskomattoman syvään hautaan hajottajien ruuaksi ja vieläpä niin, että arkku ensin murskataan vainajan päälle haudan pinnan vajoamisen estämiseksi?  Ja jos oma elämä todella loppuu kuolemaan, niin eikö tätä nykyistä pitäisi elää jotenkin ihan eri tavalla? Jotenkin siten, että jokainen päivä olisi kuin lillumistä kuumavesipaljussa; lämmintä, syleilevän rauhallista ja vailla kiirettä ja suorittamista. Tai jos ei nyt aivan noin äärimmäisyyksiin vietynä, mutta kuitenkin niin että vapaa-aikaa pitäisi olla selvästi enemmän.  Ja ehdottomasti enemmän aikaa rakkaimmille ihmisilleen, koska on niin pirun todennäköistä, että tämä on ainut mahdollisuus tuon ajan viettämiseen.
Ja lopuksi itkin vielä sitä, että hautajaisten jälkeen me kaikki sukulaiset halasimme toisemme ja palasimme kukin omille teillemme. Jokainen meni takaisin omaan elämäänsä, aloitti omat rutiininsa ja kaikki palasi ennalleen. Eräs vanha sukulaisnainen tarrasi käteemme ja pyysi meitä palaamaan takaisin sitten, kun aika saattaa hänet viimeiselle matkalle. Ja se tuntui jotenkin kamalan pahalta. Minä en oikein ymmärrä, miten on mahdollista antaa riittävästi siivuja itsestään kaikille niille ihmisille, jotka niitä tarvitsisivat ja vielä pitää riittävästi itsellään tunteakseen olonsa kokonaiseksi.