Mummu kuoli viime yönä. Siinä naisessa oli sitten henki tiukassa.Se eli 92-vuotiaaksi ja viimeiset vuodet kuluivat jossakin siellä välimaastossa; ei se enää hengissäkään oikein ollut, vaikka elintoiminnot vielä virallisesti toimivatkin. Äiti itki kovasti, mistä tuli suru minullekin, vaikka en mummusta erityisemmin välittänytkään. Jotenkin tuntuu, että kuka tahansa ystävistäni tai jopa työkavereistani on minulle paljon rakkaampi kuin mitä oma mummuni koskaan oli.
En ollut nähnyt mummua ainakaan 10 vuoteen. Se ei pitänyt paljon yhteyttä äitiin ja silloin kuin piti, se oli aina pahalla päällä. Se joi kaljaa ja kiroili ja minä pelkäsin sitä pienenä. Siinäpä ne muistikuvat mummusta ovatkin.En minä silti sille tuollaista loppua olisi toivonut. Jotenkin tuntui tosi pahalta nähdä kuvista sen kuihtuvan pois vuosi vuodelta ja elävän vuosikausia yhtenä rusinana jonkin vanhainkodin sängynnurkassa. Ja sen kuolema palautti minut taas kerran maanpinnallle myös siitä tosiasiasta, että tästä ne kuolemat pikkuhiljaa alkavat ja seuraavat vuorossa olevat ovat hyvinkin todennäköisesti  ja aivan eri päässä tunneskaalaa kuin mummun kuolema.
Kaikista tunteettomista sanoistani huolimatta toivon kuitenkin, että mummu on nyt jossakin suoristuneena kutistuneesta rusinasta takaisin pieneksi, pahansisuiseksi mummoksi. Ja mikäli on niin, ettei maailma näin toimi, niin toivon, että mummun molekyyleistä kasvaa iso, komea ja piikikäs ruusupensas.