Meillä kävi tänään töissä viimeisillään raskaana oleva kollega, joka oikein säteili tulevaa äitiyttään. Minä yritin koko kotimatkan muistella itseäni siinä samassa tilassa olevana ja päästä vastaavaan rauhallisen säteilyn tunteeseen. En onnistunut. Minulla oli helpot ja vaivattomat raskaudet, joiden aikana en kuitenkaan tuntenut säteilevää rauhallisuutta, vaan lähinnä tunsin itseni maalle heitetyksi kotivalaaksi. Tiuhti ja Viuhti ovat molemmat syntyneet viikoilla 40+0 ja sitä pidempään en olisi raskaana halunnut olla, missään nimessä.
Nyt, kun pojat ovat jo isoja pötkylöitä, ajatus uudesta raskaudesta ja vauvasta tuntuu aika ajoin ihmeellisen kiehtovalta ja haluttavalta ajatukselta. Olisi ihana tuoksutella tuhisevaa nyyttiä ja päästä ylipäätään näkemään, millainen uusi ihminen tällä geenisekoituksella olisi vielä mahdollista aikaansaada. Olisi ihana nähdä ensimmäisen elinvuoden huikea kehitys olemattomasta rääpäleestä ihmiseksi ja olisi ihana suoda pojille uusi sisarus, jota molemmat jo nyt osaavat välillä toivoakin. Jotenkin minusta tuntuisi ihan kamalan itsekkäältä teolta päättää olla tekemättä perheeseen lisää lapsia (kun en enää jaksaisi tai että elämä olisi näin niin paljon helpompaa), koska tiedän, miten uskomattoman paras asia maailmassa omat sisaret voivat olla.
Jos homman voisi neitseellisesti lisääntymällä hoitaa, olisinkin jo varmasti pitkällä raskaana. Oma vakiosiittäjäni on kuitenkin pistänyt jarrut toistaiseksi päälle tähän projektiin, joten nyt annan kolme-nollan kuihdutella poloisia munasolujani aivan tyhjiin. Herra Y:n perustelut raskaudettomalle elämälle ovat ihan hyvät ja oma kiireeni johtuu lähinnä siitä, että pelkään vauvankaipuun häviävän elämästäni lopullisesti, jos en tätä mahdollisuutta nyt hyväkseni käytä. Ja sitten katuisin ja kovasti myöhemmin. Ehkä.