Minulla menikin sitten kokonaisen neljä työpäivää uuden esimiehen alaisuudessa, ennen ensimmäistä itkuunpurskahtamisessa.
Taustaksi sanottakoon, että minun itkutottumukseni ovat keskivertotasoa huomattavasti vuolaammat. Tämä tarkoittaa sitä, että itkemiseni koskee oikeastaan kaikkia muita tunteita paitsi ihan puhdasta iloa. Itken tosi onnellisena, itken, kun suutun ja itken hulluna, kun olen väsynyt. Itken aina hyvästellessä ja itken aina, jos joku huutaa minulle. Itkeminen on raivostuttavaa, ei siksi etten haluaisi itkeä, vaan siksi, että ihmiset yleisesti eivät osaa suhtauta siihen niin kuin haluaisin eli mahdollisimman välinpitämättömästi.On raivostuttaavaa, kun riidat loppuvat siihen, että en saa huudettua raivoissani, vaan alan itkemään ja taisteluparini heltyy lohduttamaan ja halaamaan minua. On raivostuttavaa, kun ei voi hyvästellä rakkaitaan edes muutamaksi kuukaudeksi ilman että naama maalautuu punavalkoviiruiseksi. Ja on tosi raivostuttavaa selitellä uusille tuttavuuksille, että itkee tosi helposti ja ettei se silti tarkoita, että itkun aiheuttanut tilanne olisi jotenkin erityisen vakava-asia. Niin kuin tänään.
Lyhyesti sanottuna sain kuulla kunniani eräästä työasiasta, jossa en ollut tehnyt mitään väärää, ainoastaan ymmärtänyt väärin erään tosi pienen ja vähän merkitsevän asian.Eikä se oikeasti minun elämääni erityisesti vavisuta, en vain ollut osannut varautua reaktioon ja hämmästyin niin, että kävin itkemään. Ja taas piti halata ja selitellä ja vielä jälkikäteen soittaa ja sopia tuollaisesta mitättömästä pikkuasiasta. Hiivatin yliaktiiviset kyynelkanavat!