Kriisin oire tai ei, mutta olen näköjään tässä viimeisen vuoden aikana oppinut bilettämään kuin nuorna tyttönä konsanaan. Jaksan valmistautua juhlailtaan huolellisesti etukäteen, niin että mietin jo aiemmin viikolla, mitä pistän päälleni ja miten pitkän takkutukkani saisi naamioitua juhlakuntoon. Itse tukkataika operaatio saattaa sitten kestää vaikka kaksi tuntia, kuten eilen, mutta jaksan sen silti tehdä, koska on niin kiva laittautua  biletyshiletykseen. Eilisiä juhlia varten ostin myös elämäni ensimmäisen ripsentaivuttajan. Sen hankinnan pistäisin ainakin täysin kriisinhallinnan piikkiin.
Bileissä en epäröi naukkailla tarjolla olevia väkijuomia ja vaikka olen tehnyt itselleni pyhän lupauksen juoda illan aikana myös pelkkää vettä, olen lähes poikkeuksetta pikkuisen liian humalassa, kun ilta lähestyy loppuaan. Iloisen nousun vaiheessa ehdin kuitenkin esitellä kiitettävästi loistavan juhlijan taitojani puhumalla taukoamatta ja kovalla äänellä, tanssimalla kaikkien mahdollisten tarjolla olevien pintojen päällä, organisoimalla yhteisiä seurapelejä koko juhlaväelle ja pitämällä huolen, ettei kukaan lähipiirini ihminen jää siihen epäluuloon, ettei olisi minulle maailman tärkein ihminen. Pidän yleensä koko illan niin tajutonta kälätys-hyppimis-räkätystahtia yllä, että vielä seuraavana aamunakin melkein hengästyttää.
Ja onkon se sitten olevinaan hauskaa? Kyllä vain! Olen ehdottomasti puhjennut juhlijana kukkaan vasta nyt kolme-nollana ja vaikka tiedän, että se voi olla kanssajuhlijoilleni melkolailla rasittavaa katsottavaa, aion ehdottomasti jatkaa tällä linjalla. Seuraavaa bilekutsua odotellaan...