Työt ovat alkaneet ja niin ovat rutikuivat rutiiniaamutkin.
Aamurutiini on meidän perheessä sikäli harhaanjohtava termi, että tämä tapahtumasarjahan alkaa hyvin pitkälti jo edellisenä iltana. Illalla, hirvittävän väsymyksen vallassa yritän miettiä koko perheelle sopivan vaatetuksen seuraavalle päivälle. Tai no, rehellisyyden nimissä on sanottava, että mies sentään pukee ja riisuu ihan itse itsensä, mutta perheen villipedot, 2- ja 4- vuotiaat Tiuhti ja Viuhti kaipaavat vielä hieman suunnitteluapua minulta. Pakkaan varavaatteet päiväkotilaukkuihin ja levitän päälle tulevat vaatteet palomiesmäisesti eteisen lattialle. Siinä ne odottavat pukemisjärjestyksessä aamuhälytystä, joka ennakoitavasta ajankohdastaan huolimatta voi osoittautua muuten täysin ennalta-arvaamattomaksi.
Aamulla puhelin hälyttää pahimmillaan jopa viitosella alkavana aikana. Suihkussa vietän aivan liian pitkän ajan ja käytän aivan liian kuumaa vettä, mutta tämä muutamien eurojen piikki sähkölaskussa (ja ankea painolasti tuhlailevassa länsimaisessa energiankulutuksessa) saattaa joskus pelastaa koko loppupäivän. En koskaan ehdi syödä aamupalaa kotona, vaan ahmin nopeasti tehdyt voileivät ja kielen pinnan karrelle polttavan teen vasta autossa matkalla töihin. Kerran pudotin teekuppiin kallin kytkykaupalla ostetun ja vasta puoliksi maksetun 3G-puhelimeni. Siihenhän se sitten hajosi, ruoja.
Tiuhti ja Viuhti pääsevät päiväkotiinsa yleensä isänsä kyydissä, mikä on mielenterveyteni kannalta lottovoitto. Tiuhti on  nimittäin erittäin huono herääjä ja Viuhti kärsii pahimmanlaatuisesta luonteenjääryydestä, jota uhmaikä mukavasti vahvistaa. Aamupalaa on saatava kotona, mutta ei sitä leipää, jota on tarjolla eikä mehua tai ei ainakaan siitä mukista, jota ensimmäisellä kymmenellä kerralla tarjoan. Vaatteet ovat väärät tai ainakin ne puristavat, hankaavat tai eivät pysy päällä. Molemmat haluavat mukaansa saman lelun tai vaihtoehtoisesti juuri sen lelun, jota muistan nähneeni viimeksi puolitoista vuotta sitten jouluna. Jos kulkupelinä on minun auto, halutaan iskän menopeli, mutta jos kerrankin käytössä on tämä vehje, se ei missään nimessä kelpaa. Päiväkodin pihassa kumpikaan ei halua kävellä ja aina se lapsi, jonka ryhmään mennään ensin, saa tästä vääryydestä villin raivokohtauksen. Mukavana bonuksena työmatkallani seuraa painostavan huono-omatunto siitä, että lapset joutuivat pilaamaan aamunsa minun töideni takia.
Tähän tilitykseen vastapainoksi sanottakoon, että miehen sanojen mukaan heidän päiväkotiaamuissaan ei ole mitään ongelmia.